HEHKEÄ JA HAURAS
8.1-1.2.2009
Galleria Duetto
Helsinki

Helsinkiä voidaan nimittää hyvällä syyllä eurooppalaiseksi kulttuurikaupungiksi, kaupungissa nimittäin jatkuvasti on esillä kymmenittäin taidenäyttelyjä, lisäksi on menossa konsertteja ja tapahtumia. Jos aikoisi käydä noissa kaikissa, ei oikein muuta ehtisi tehdäkään. On yllättävää, että esimerkiksi gallerioiden ei tarvitse kilpailla mitenkään; näihin on vähintään vuoden mittainen jono taiteilijoita, jotka ovat valmiit maksamaan 2-3000 euron vuokran parista viikosta. Näin suuri on tekemisen paine ja esillä olemisen tarve ihmislajilla täällä pohjoisessakin. Kaikki näyttelyitä pitävät taiteilijat ovat lahjakkaita, heidän luomisvoimassaan piilee valtavia energiamääriä. Työllinen talouskoneisto olisi haltioissaan, jos osaisi hyödyntää luovan taiteilijan energian.

Taiteen tekeminen sisältää paljon idealismia, poissuljettuja mahdollisuuksia ja selviä itsensäkieltämisoperaatioita. Ihmetellä täytyy, millä nämä jatkuvasti esillä olevat taiteilijat saavat varoja elämiseen, vaikka näyttelyä varten apurahoja olisikin kopsahtanut omalle kohdalle ja mihin ne lukemattomat teokset varastoituvat ja viime kädessä ja kuka sanoo, mikä on hyvää taidetta?
Veronmaksajain Taloustaito -lehdessä neuvotaan taidehankinnoissa. Hyvä niin, mutta, jos taide on pelkkää sijoittamista, niin millä perusteella.?Tätä tämä  tohtoritason neuvoja ei ole koskaan kertonut. Mutta kumma kyllä: se on totta, että taiteen maailmassa raha saa suhteellisen käsitteen ja vaikuttaa siltä, että jotkut niistä, joilla rahaa on ylimäärin ja haluavat kerätä taidetta, eivät siekaile laittaa huimia summia haluamiinsa teoksiin. Ja on selvää, että vain nimimiehien ja naisten teokset nousevat huippuhintoihin. Elossa oleva, aktiivinen taiteilija on osittain pelaaja, onnensa kokeilija, onneksi saa yrittää tekemällä, lopputulos ei sentään perustu pelkästään tuuriin.

Kun kulttuuria on näinkin paljon esillä, voisi kuvitella, että ministeriötasolla tehtäisiin jonkinlaista valistustyötä. Mutta eipä taideta tehdä. Yle on avannut jonkinlaisen kanavan, sivut, josta saa pientä vinkkiä. Tosin sivut ovat ilmeeltään melko mielikuvituksettomat ollakseen kulttuurisivut.

www.kulttuurikunto.fi

Sivuilta

http://www.kallinen.net/ulla/cvala.html

selviää näytteilleasettajan taustat hyvin.

Itse teoksista voi todeta, että Kallinen maalaa Guassilla eri aiheita, myös melko abstraktisia. Väriskaala on joka teoksessa jokseenkin sama: punainen sininen ja vihreä ja ruskea, keltainen esiintyy okrana. Tyyli edustaa Munch´maista pohjoista ekspressionismia, tyylistä tulee myös mieleen Ranskalainen fauvisti Maurice de Vlaminck, jonka teoksissa on tekniikasta johtuen hehkuvampi väri. Guassissa väri tahtoo sammua. Kallinen on kuitenkin löytänyt tyylinsä ja tavaramerkkinsä. Näinhän se taidehistoria kasvattaa itseään, tyylit työntyvät esiin sukupolvien yli ja saavat uuden muodon jonkun nuoremman tekijän käsissä.
Näyttelyn guassityöt ovat keskikokoisia ja jokin suurempikin teos oli esillä.
Joissakin töissä mielikuvien rikkaus puhkeaa kukkaan ja parhaiten Kallisen valitsema tyyli sopii luontokuviin. Joissakin töissä on taas keskeneräinen luonnosmainen leima, mitä korostaa valkeat reunat hahmojen ympärillä -esimerkiksi teoksessa "Pyökkimetsä".
Mitään tyylinsä puolesta uutta Kallisen teoksissa siis ei ole. teokset ovat kuitenkin esittäviä, kolmella perusvärillä tehtyjä ja vailla valon ja varjon olemassaoloa. Teosten viehätys on värien dekoraatiovakutelmissa.

Jos pitäisi tehdä ostopäätös, olisi vaikea sanoa, mikä olisi kimmoke. Voisin kuvitella , että Kallisen teos nostaisi sisustuksen arvoa ja siis taide-esineenä, maalauksena lunastaisi jossakin paikkansa.

Omalla kohdallani oli sattuma , että menin näyttelyyn. Minulla oli asiaa erääseen toimistoon, joka sijaitsee Gallerian kanssa samassa korttelissa. Ja tämä arvostelukin tulee näin taannehtivana versiona.