TUNNETUIMMAT SUOMALAISET SOTAELOKUVAT PUNTARISSA

Sotaelokuvan tekeminen on kallista ja kun sellaiseen ryhtyy, ja rahaa palaa, miljoonia, luulisi, että lopputulos on katsottava ja uskottava. Mutta sotaelokuviinkin pätee sama kuin muihin: hyvä käsikirjoitus ja huolellisuus ovat hyvä perusta onnistumiselle. Mutta myös elokuvan rytmillä on merkitystä. Vaikka sota on äänekästä menoa, hyvään kerrontarytmiin tarvitaan myös seesteisempiä jaksoja -  sellaisia osioita, joissa asiat kerrotaan kuvalla.

Jokainen osaa panna mainitut suomalaiset sotaelokuvat subjektiivisen mieltymysten mukaan "paremmuusjärjestykseen". Sellainen rankkaaminen ei tee kuitenkaan oikeutta millekään näistä yksittäisistä elokuvista. Myös omasta mielestäni paremmuusjärjestys kyllä löytyy, mutta parempi tarkastella jokaista elokuvaa omana teoksenaan.
Sotaelokuvissa häiritsevät etenkin ns. klaffivirheet eli järjestelijöiden töpeksinnät joista tietenkin ohjaaja vastaa viime kädessä. Lisäksi myös tapahtumien ja yksityiskohtien uskottavuus on tärkeä, eikä kuvallisen  kerronnan osuutta voi väheksyä.
 

Tuntematon sotilas: ( Edvin laine 1955)

Elokuva ei sinällään esittelyjä kaipaa. Sehän on kaikkien suomalaisten
( aikuisten oletettavasti) kertaalleen näkemä elokuva, Hesarissa jo kaikkien aikojen parhaaksi äänestetty ja sitä paitsi elokuva on TV:stä katsottavissa joka itsenäisyyspäivä.

Edvin Laineella oli käsissään hyvä lähtökohta, kirja, joka oli noussut menestykseksi. Toiseksi tuohon aikaan maassa oli liuta näyttäviä, osaavia ja samalla persoonallisia miesnäyttelijöitä. Toisaalta Laineen näyttelijävalintoja on arvosteltu siksi, että näyttelijät olivat yli-ikäisiä. Totuus on todellakin se, että näyttelijäkaarti on mieluummin kolmekymppisiä kuin kaksikymppisiä. Mutta poikkeuksiakin on: esimerkiksi  luutnantti Lammiota esittänyt Jussi Jurkka oli 24- vuotiaana 1954
( elokuvan kuvausvuonna.) jokseenkin oikean ikäinen osaansa.
Mutta uskon, että ikäkysymys ole ollut harkitsematon elementti;  ihmismieli skaalaa helposti tällaiset "pikku virheet". Ja jos Laine olisi alkanut tällä kohtaa epäröidä, varmasti koko hanke olisi kaatunut siihen. Ja juuri näyttelijöiden varaanhan Laineen tulkinta rakentuu ja näinhän tapahtuu itse romaanissakin. Linna itse korosti kirjaa kustantamoon saattaessaan nimenomaan henkilöitä. Varsinaisesti näyttelijöiden ikäkysymys nousi esiin vasta sen jälkeen, kun Mollberg toi esiin poikanäyttelijänsä. Asia vain on niin, että elokuvassa yleensä asiat korostuvat eri tavalla kuin todellisuudessa, mm maskeeraus on välttämätön -- todisteena siitä, että asiat eivät mene noin vaan yksi yhteen elokuvassa todellisuuden suhteen. Näin ollen näyttelijöiden ikä ei ole juurikaan ratkaisevassa roolissa, kun elokuvaa arvioidaan. Tätä taustaa vasten näyttelijöiden iällä ei ollut kovin paljon merkitystä.  Laine oli halunnut hyvän näyttelijäkaartin elokuvaansa ja hän sellaisen sai.

 Laineen teatteriohjaajan rooli paistaa elokuvassa. On ehkä liikaa puhuvia päitä. Hiljaisuudella ja ilmeillä ja kuvilla Laine ei ole osannut kertoa niinkään. No, onhan elokuvassa yritetty sitäkin ( Hietasen kasvolihakset nykivät sodan alussa, majuri Sarastie muikistelee kuuluissa Rokka-kohtauksessa.) Mutta Laine ei ole osannut laskea kuva+ kuva+ kuva rytmin varaan. Kamera on staattinen aseteltuine kuvakulmineen. Näin mittavassa elokuvassa olisi vaihtelevan kuvakerronnan lisäksi kaivattu mm kamera - ajoja. Vihollinen jää usein turhan epämääräiseksi tahoksi. Tykkituli posahtelee tyhjään metsänreunaan, aseilla ammutaan katsojan tietämättä oikein mihin osutaan. Selvät paukkupatruunoiden äänet häiritsevät. Operatiivisen sotakuvauksen vaikutelma saavutetaan kyllä autenttisten sotakuvien käytöllä. Mustavalkoinen istuu mustavalkoiseen kuin hyvin ympätty oksa puuhunsa. Tällä tavalla mustavalkoisuudesta on saatu kaikki hyöty irti. Valaistus on sisäkuvissa tyyliä Suomi- Filmi ylävaloineen. Studiomaisuus häiritsee eräin osin ja lisää elokuvan asetelmallisuutta. Myös musiikki on tuttua Suomi-Filmi -tavaraa. Ahti Sonninen on dramatisoinut kohtauksia myös yliosoittelevalla tavalla. Elokuva olisi toiminut  paremmin, jos osa musiikista olisi jätetty pois. Lehdon kohtalo kaikkine yksityiskohtineen on elokuvassa lähinnä piinallista katsottavaa etenkin kun sen kirjan perusteella tietää, että hyvin ei käy. Kohtaus Lehto ei tuo mitään lisäarvoa elokuvalle, päin vastoin laskettuun aikaan olisi saatu sopimaan juuri sitä mainittua kuvakerrontaa, joka olisi nostanut sotaelokuvaan kuuluvaa jännite -ja katsottavuuskerrointa. Sama koskee sotamies Hauhian typerästä kuolemasta kertovaa kohtausta. Kyllähän näitä tietenkin on ollut sodassa, mutta kyllä katsoja vähemmästäkin olisi ymmärtänyt, että Hauhian tapaiset ensikertalaiset kuolivat aivan omaa tyhmyyttään. Rokan vankiepisodi juoksuhaudassa on luokattoman huonosti kuvattu ja valaistu. Katsoja ei saa mitään käsitystä, mitä kohtauksessa todella tapahtui. Kuvia puuttuu aivan liikaa.
 Myöskään mitään erikoisen  piktoreskejä  näkymiä elokuvaan ei ole kaiketi yritettykään sovittaa, mutta joitakin "kauniita" kuvia elokuvasta on tarkalla haulla löydettävissä, mutta nekin ehdollistettuina. Sotilaspastori JSP:llä, teltassa olisi voinut ilman repliikkejä olla hyvin vaikuttava kohtaus kuvineen samoin lähetti Mielosen( Mikko Niskanen) aamu-usvassa  majoituskeskusta lähestymisessä Hietasen ollessa aamutarpeillaan. Repliikit olisi voinut aivan hyvin korvata kuvilla.

Laineen Tuntematon versio on tarjonnut sotakyytiä jo kauan suomalaiselle katsojalle perusjämäkällä tyylillä. Kuvakerronta on toisaalta johdonmukaista ja repliikit toistuvat kirjalle uskollisesti. Ei ole ihme, että Tuntematon siirtyi pitkälle menestyskaudelle teatteriin ( Pyynikki).

Laineen eduksi on sanottava, että hyvin hän selvisi Tuntemattomansa ja sen kerronnan kanssa silloisessa poliittisessa tilanteessa, hävinneen osapuolen tulkkina, jossa oli  pakko soittaa mukaelmaa Neuvostoliiton kansallishymnistä elokuvan taustalla.

**** (neljä tähteä). Viides olisi tullut elokuvailmaisun ja etenkin kuvan monipuolisemmasta käytöstä.

Tuntematon sotilas ( Rauni Mollberg 1985 )

Mollbergin eittämätön tarkoitus oli näyttää elokuvallaan sodan hirvittävä puoli. Hän itse haastatteluissaan nimitti sotaa kauheaksi onnettomuudeksi, mitä se onkin. Mutta sotaelokuva ei saa olla paatoksellisen, osoitteleva. Kyllä Mollberg oli uskollinen Linnan sotaromaanille ja lisäksi hänen oli helppo olla Linnan hengessä, koska Linnakin oli monelta osin sodanvastainen tai ainakin kapitalistien sotaa arvosteleva. Hänen yksi hahmoistaan ( Lahtinen) edustaa lähes koko  tarinan ajan tätä näkökulmaa.

Mollbergin aikakausi oli jo toinen kuin ensimmäisen "Tuntemattoman" 50-luku. Poliittinen "liturgia" tuudittautui maassa vasemmistolaisesti ja Suomessa oltiin "rähmällään "venäläisiin  päin. Mollbergin taiteen esikuvat lienevät olleet myös osittain venäläisessä elokuvakoulukunnassa. Oli miten oli, sotelokuvastakin tulee tylsä, jos siitä tulee jollakin tavalla liian osoitteleva, liian "taiteellinen" ja paatoksellinen. Eihän sodan kauheudessa sinänsä ole mitään katsottavaa. On selvää, että verta, ruumiita ja lasittuneita katseita on.
Mollbergin puolella oli tekniikka. Kun ensimmäisen kerran näin elokuvan teatterissa, mikä tapahtui Vekaranjärven kutsuvierasnäytännössä, oli hätkähdyttävää kokea stereo- Dolbi tekniikka, joka toisti sodan äänet. Ehkä juuri ääni on parasta Mollbergin tulkinnassa. Elokuvaa ei kannata katsoa ainakaan jollakin toisarvoisella katsontalaitteella. Mollberg varmasti oivalsi  elokuvan äänen merkityksen jättäessään musiikin pois. Kyllä hän oli varmasti tarkkaan analysoinut Laineen version, vaikka vältti keskustelemasta aiheesta eri haastatteluissa. Sotaelokuva ei kaipaa musiikkia. Tässä Mollberg oli oikeassa. Myös kuvat ovat elokuvassa huolellisesti rakennettuja. Kamera liikkuu ja järjestelyt ovat osuneet kohdalleen. Klaffivirheitä ei oikeastaan ole, mutta vihollinen on yhtä tuntematon kuin Laineenkin versiossa. Heikoin lenkki Mollbergin ilmaisussa on valaistus, josta näyttää tuleen Mollen kompastuskivi. vaikka olisi ollut pyrkimys taiteellisiin kuviin, olisi jotkut tapahtumat ja niiden hahmot sentään pitänyt valaista. Tunkkaisin kohtaus tässä on Rokan ns. konepistoolikohtaus, mutta virhe toistuu läpi elokuvan. Ja virhe on tässä mittakaavassa suuri. Ensikatsomisen jälkeen, äänen ihailtavan käytön rinnalla kuitenkin jäi mieli jonkinlaisen innottomuuden tilaan. Elokuvasta ei mieli syttynyt kuten ehkä Laineen versiosta. Ja mikään mahti ei pystynyt siihen, etteikö vähintään alitajuisesti katsottua verrannut Laineen versioon. Mutta kai olikin tarkoitus tehdä elokuva, joka kumoaa aikaisemman Tuntemattoman senkin sankaruuden, joka siihen oli saatu.

Liski ei omasta mielestäni sopinut Rokaksi. Muut näyttelijävalinnat olivat kuitenkin melko ok.

**½ ( kaksi ja puoli tähteä ja ne tulevat mittavasta työstä ja huolellisuudesta järjestelyissä, elokuvan pahin puute on valaistuksen heikkous)

Talvisota ( Pekka Parikka 1989)

En ole lukenut Tuurin kirjaa, mutta elokuvasta tunnistaa hyvän käsikirjoituksen vaikutuksen. Elokuvalla on paljon ansioita: järjestelyissä on nähty paljon vaivaa, mikään pikkuseikka ei ole jäänyt huomiotta. Äänityö on loistavaa sekä kuvakerronta kohtuullisen sujuvaa. Lähikuvia on käytetty korostamaan sodan tuhoja ja kauheuksia, myös ilmeillä on saatu hetket kerrotuksi tarpeen tullen. Elokuvassa toistuva hieman aavemainen äänimatto kuvaa tilanteita joskus hyvin, mm ehtoollisen jakotilaisuudessa elokuvan alkupuolella.

Joitakin klaffivirheitä elokuvassa on. Puita kaatuu sielläkin, johon kranaatit eivät osu. Katsoja ei oikein saa selville miten rintamalinjat liikkuvat ja mitä tapahtuu. Jotkut joukkojuoksemiset vaikuttavat vaikeilta käsittää todeksi. En usko, että esimiehet Suomen puolella sentään  olivat niin tietämättömiä, että miehien annettiin  juosta laumana vihollista päin. Juuri tällaisessa juoksussa vääpeli Jutila kaatuu. Kaiken todennäköisyyden mukaan monen muun hänen edellään olisi pitänyt saada luoti otsaansa. Rintamien sekavuus, juoksuhautojen muuttuminen kuvasta toiseen erilaiseksi yks kaks: nämä ovat Parikan heikoin kohta. Ehkä pahin klaffivirhe on "möhkäleen" eli niittykasematin takaisin valtaamisessa. Miehiä juoksee huutaen keskellä päivää kohti kasematia. Yhtään sotilasta ei kaadu, vaikka tosiasiat muuta puhuvat. Seuraavassa vaiheessa sitten sidotaan haavoittuneita. Uskon, että juuri tämä taistelukuvausten epämääräisyys ja joltain osin huolimattomuus on ollut syy, miksi levitys ei onnistunut USA:ssa. Heillä on on tietenkin omat sotansa, mutta myös omat intressinsä esittää sota toisella tavalla. Vaikka suomalainen tykistö kärsi ammuspulaa, ammuttiin kriittisenä hetkellä myös tehokkaasti. Parikka ei halunnut tällaista vaihetta kuvata. Panssarivaunujen tuhoaminen oli tietenkin vaikea näyttää, mutta olisi vain pitänyt keksiä jotain. Kun panssaritorjuntatykillä ammutaan panssaria, ei se nyt sieltä perästä tuleen syty, ammus ei kierrä vaunua! No museokalustoa ei saanut tuhota, mutta sitten olisi pitänyt valmistaa pahvimalleja. Kaikkeen ei Parikan työmaallakaan aika ole riittänyt.
Olisin jättänyt vähemmälle ns. poikien tyttöseikkailut, myös desanttien apurin kauppiaan kohtalo jää hieman torsoksi ja sinänsä olisi laajemmastakin versiosta voitu karsia.
Elokuvasta löytyy symboleita: korskuva hevonen edustaa sotaan lähtöä, lisäksi hyvinkin kauniita otoksia.

Myös vihollinen jää pelkäksi laumaksi, tosin poikkeuksiakin on ,tässä elokuvassa sentään joku luoti osuukin siten, että se näytetään katsojalle.

Parikan "Talvisota" on intensiteetiltään aivan omaa luokkaansa ja vetää  takuusti vertoja Laineen "Tuntemattomalle" tietyistä taisteluesitysten sekavuuksista huolimatta.

****½ tähteä. Viisi olisi tullut, jos varsinaiset taistelukuvaukset olisivat olleet selkeämpiä ja katsojalle paremmin avautuvia.

Rukajärven tie ( Olli Saarela 1999 )

"Rukajärven tiessä" on neljä elementtiä: 1)sodan yleinen aika ilman taisteluita, 2)kävelyä rintaman takana ja ovien aukomista,3)ihmissuhde-elementti, jota täydentää rakkaustarina 4) itse sotiminen.

Elokuva peilautuu hajamielisen ja hyvinkin inhimillisen ( = ei kovin sotilaallisen) joukkueenjohtajan kautta. Elokuvasta näkee, että tekijällä on ollut myös taiteellisia ambitioita, jotka kulminoituvat sotilaiden miinaan kuolleen  aseveljen muistoaterialla ( "viimeisessä ehtoollinesessa"), jossa laulutaituri laulaa aarian Una fortiva lagrima,  Gaetano Donizettin oopperasta Lemmenjuoma. Vaikea sanoa pitäisikö kohtauksesta liikuttua vai  sille nauraa. Joka tapauksessa hätkähdyttävä kohtaus on. Elokuvan rintamantakuisessa jaksossa on tuvan ovien aukomista liikaa ja jonninjoutavaa kävelyä. Elokuvan jännitys ei mitenkään lisäänny, vaikka lännenelokuvamaiset hautausmaasymbolit ( vrt intiaanit) yllättävät sotilaat. Eräs klaffivirhe tässä elokuvassa on. Joukkue ei oikein missään ole joukkueen kokoinen. Mieluummin pitäisi puhua ryhmästä. Oman arvioni mukaan kyse on aika pahasta  mokasta. Sinänsä sotimisvaihe menee mallikkaasti ja äänityö on onnistunut. Paukkupatruunoiden ääniä ei kuulu.

Elokuvan ihmissuhdedraama on yritys tehdä rakkaudesta kaiken voittava voima, mikä näyttää olevan elokuvan väittämä. Mutta liika on liikaa. Ensinnäkään kyse ei ole oikein rakkauselokuvastakaan eikä sotaelokuvasta ja näin ollen katsoja joutuu päättämään, mistä lopulta on kyse. Tietenkin  elokuvan päättymiskohtauksessa on kyse onnekkaasta sattumasta. Reaalitodellisuudessa sattumien varassa ei voi pelata. Eikä olisi kannattanut elokuvassakaan. Ns "onnellinen loppu" ei tuo elokuvaan oikein mitään lisäarvoa. Loppu on ätläkän siirappimainen.

Mutta tuotteella on ollut markkinarako. Suomalaiset ovat halunneet työstää sotaa tämänkin elokuvan kautta. Elokuva on ollut taloudellinen menestys.
Eli sehän on kai ohjaajan kannalta pääasia. Kun sodan kuvaaminen elokuvana on kallista, niin olisin suonut innokkaille katsojille enemmän vastinetta odotuksille. Jotenkin olisin kuvitellut elokuvan keskittyvän siihen kulkuun , joka sodalla oli, perustuihan Tuurin kirja moniin faktoihin.
Olen ymmärtänyt, että elokuva mukailee vain löyhästi Tuuria.

 Tuskin jaksan katsoa elokuvaa toista kertaa.

** ( kaksi tähteä ), "sotaelokuvasta"

Tali-Ihantala ( Åke Lindman 2008 )

Koko kansan Åke on poistunut äskettäin keskuudestamme. Voimme kai sanoa, että Laineen "Tuntemattoman" alikersantti Lehto kuoli nyt oikeasti. Varmastikin näytteleminen Laineen johtamassa tiimissä " jäi jollakin tavalla päälle" Lindmanille ja siksiköhän hän päätyi tekemään lopulta kaksi sotaelokuvaa. Åke Lindmannissa  oli karismaa näyttelijänä. Hän halusi myös ohjata. Mutta Åke ei ollut ohjaaja. Tali-ihantala - elokuvan kohdalla voi kysyä: oliko pakkomielle "Tali-Ihantalan tekemisestä" hyvä vai huono asia eli olisiko ollut parempi, että koko elokuvaa ei olisi tehty. Kyllähän yli kolmella miljoonalla eurolla täytyy saada jotain plussan puolelle. Vastaan tähän kysymykseen, että kyllä elokuva kannatti tehdä siitä huolimatta , vaikka Lindmanin toivomaa oikeaa sotatodellisuutta siitä löytyy vain kuin viitteeksi;
uskallan sanoa näin , vaikka en itse ole sodassa ollutkaan. Elokuva puoltaa kyllä paikkaansa, kun ei löytynyt ketään parempaakaan tekemään.

Aloitetaan hyvistä puolista. Elokuva on katsottava sen  pääjuonen takia. Elokuva dokumentoi hyvin sodan tapahtumat ja sen, miksi taistelu oli voitto suomalaisille. Lähes kaikki muu on melko avutonta: on käytetty vanhoja harmaantuneita juoksuhautoja, maasto ei näytä sotatantereelta, hyökkäykset ovat avuttomia, samoin usein äänet. Vihollinen vilahtelee kyllä jossain ja on lopulta tuhottunakin kaukaista epämääräistä massaa. Panssarivaunuepisodit ovat myös avuttomia jopa naiiveja. Avuttomuus menee joskus huvittavuuden puolelle. Elokuva on aivan torso ja ymmärrän niitä, jotka ovat arvostelleet elokuva flopiksi.

Pekka Parikasta olisi ollut tämän elokuvan oikeaksi toteuttajaksi, kunhan hänkin olisi tarkemmin ensin  perehtynyt taistelukuvauksen strategiaan. Lindmannilla tätä näkemystä ei ollut oikein ollenkaan. Tosin osa elokuvasta tehtiin apulaisten voimin Åken sairastuttua, mutta eipä tämä tietämys elokuvaa paremmaksi tee.

Olisikohan hyvä käsikirjoitus pelastanut elokuvan?

*½ ( puolitoista tähteä)

--------------------

Näistä arvostelluista suomalaisista sotaelokuvista voi katsoa uudestaan vanhan Laineen "Tuntemattoman" sekä Parikan "Talvisodan". Nämä heräävät uudelleen eloon ja siksi kai Laineen Tuntematonta onkin jaksettu näyttää joka ikinen itsenäisyyspäivä TV:ssä.