Tämä kirja löytyi kirjakaupan tarjoushyllystä. Uutena
kirjaa ei muuten saakaan, sillä painos on loppuunmyyty. Suomalaista
lukijaa kirja kiinnostaa varmaan spontaanisti syystä, että kirjassa
hahmotellaan kuvaa suomalaisuuden olemuksesta. Eihän asia meille
itsellemmekään ole selvää ja kaiken lisäksi: onkohan omakaan
kirjallisuutemme löytänyt vieläkään tarkkaa kuvaa suomalaisuudesta,
varsinkaan sen nykymuodoista. Oma kansallisuus ja eksistenssi on niin
itsestään selvää, että asiaan ei edes oteta tietoista näkökulmaa.
Italian –ja suomenkielessä on vokaalien ja konsonanttien äänteellinen
suhde on suurin piirtein sama. Siksi kielen "laulu" kuulostaa samalta.
Ehkä tämä on saanut Diego Moranin kiinnostumaan suomen kielestä ja Suomen
kansasta.
Kun kirjan ottaa käteensä ja alkaa käännellä etu- ja takakansia, selviää,
että kirjan minä- kertoja ei olekaan sama kuin kirjoittaja eikä ristiriita
selviäkään ennen kuin kirjaan on tutustunut ja todennut, että ei sitä
tietoa löydy edes viimeiseltä sivulta. Asia pitää arvata. Suomalainen
epäluuloisuus herää.
Kertojana on Petri Friari niminen mies 1943 , Triestessä toiminut lääkäri.
Kertoja kertoo kursiivilla painetussa tekstissä uskottavan tarinan
hoitamastaan potilaasta ja löytämästään käsikirjoituksesta, joka kuului
tälle potilaalle. Omalla kohdallani "hälytyskellot rupesivat soimaan"
ensimmäisen kerran, kun kertoja minä- muodossa uskottelee lukijalle kaiken
olleen totista totta. Suomalainen ei pidä huijaamisesta ja tätä eikä monta
muutakaan asiaa Marani ole suomalaisuudesta valitettavasti ymmärtänyt.
Koko teos on niin täyttä fiktiota kuin olla saattaa. Tarina lyhyesti ilman
loppuratkaisua ( joka ei nyt ole kovin kummoinen): Petri Friarin hoitoon
tulee sotilas, joka on löydetty aallonmurtajan päältä merestä. Potilas on
menettänyt muistinsa ja puhekykynsä totaalisesti. Potilaalle itselleenkään
ei ole selvää, mikä hänen kielensä ja kansalaisuutensa on. Vastoin
erittäin huonoa tolaansa potilas kuntoutuu ja alkaa ymmärtää asioita
ympäristöstään. Sotilaan päällä on ollut sotilaspusero, josta löytyvässä
nimilapussa lukee "Sampo Karjalainen". Petri Friari, suomenkieltä osaavana
ja puoleksi suomalaisena päättelee, että potilas on suomalainen ja hänet
on syytä palauttaa Suomeen. Ja niin tapahtuu. Näiden tapahtumien ja
pastori Olof Koskelan kautta "tutustutaan suomalaisuuteen". Kirjaan
paisutetaan kyllä sitä isänmaallisuutta, jota varmaan noihin aikoihin
jossain määrin oli, mutta aika erikoiselta Koskelan Kalevala-ihannointi ja
sen kytkeminen suomalaisuuteen tuntuu. Valitettavasti me suomalaiset
itsekään emme oikein tiedä, miten Kalevala meihin liittyy, nytpä se sitten
selviää: "Juuri Väinämöinen, suuri runoilija on tehnyt meistä kansan"
Kirjan suomen opettelija, "Sampo Karjalainen" on kielellisesti muistinsa
menettäneeksi hyvin tunteva ja tarkkaan ajatteleva. Ja tässä kohtaa
Maranin saa kiinni toisesta huijauksesta: eihän tuo voi pitää paikkaansa!
Ja kaiken kaikkiaan, kun suomen syntaksi, kielioppi vaikuttaa olevan Sampo
Karjalaiselle oleellinen mielenkiinnon kohde , olisi toivonut parempia
kiinnekohtia kuin mainittu abessiivi, puutosta kuvaava sijamuoto. Tekstin
olisi toki saanut jännittävämmäksi kertomalla tarkemmin Sampo Karjalaisen
etenemisestä suomen ja Suomeen tutustumisessa. Tosin jäntevyyden tai
koukkujen tai tartuntakohtien vaatimus kuittaantuu Maranin runollisella
lennokkuudella, paljolla tunnelma -ja luonnonkuvauksella, ja sujuvaahan
teksti on.
Mutta tekemällä kirjasta näennäisesti dokumentin,
Marani huijaa, valitettavasti. Sisältö velloo löysästi ja lopulta
tarinakin on epäuskottava: eihän sotilaiden nimiä ole koskaan kuunaan
juuri ollut puseroissa. No tämäkin arvoitus ratkeaa, mutta tyhmäksihän
hermolääkäri Petri Friari tehdään. Kirjan kirjoittaja kun ei saisi tehdä
ratkaisevissa kohdissa kardinaalimunausta tai tarinoida epäuskottavia.
Sellainenhan tämä sotilaspuserosta löytyvä nimitarina on.
Suomalaisena lukijana en lähtisi palkitsemaan
kirjaa. Hyvä kirjoittaja Marani on, mutta kovin epälooginen ja pilvissä
liihotteleva