21. helmikuuta 2010 Jokainen on tavallaan oman onnensa seppä, mutta kovin riippuvainen muistakin!

 

     JOS JAKSAT KAHLATA SIVUNI LÄPI AJATUKSELLA, JAKSAT MYÖS ANTAA PALAUTETTA!
 

         

    Aivan ensimmäiseksi: tunnistan kuuluvani melko järkiperäisten ihmisten joukkoon. Kuitenkin kun olen aikain kuluessa törmännyt sekä myönteisiin että kielteisiin asioihin, olen huomannut, että niihin alkaa reagoida myös tunteilla. Ja varsinkin hankaluuksiin ajautuessani joko hankalien ihmisten tai olosuhteiden takia, olen huomannut ajatusten lähtevän liikkeelle selvittääkseni asian ytimen.
Viime aikoina olen aivan tietoisesti toiminut vastoin järkiperäisyyden periaatetta ja jakanut asiat yksinkertaisesti tuntemusteni mukaisesti. Toisaalta: tunteet eivät ole sittenkään totuus, maailma ei ole aina mustavalkoinen. Totuus on jossain pitemmän selvityksen päässä, ei siis intuitiivisen kokemuksen eikä tilastojen. Totuus vaatisi pitkän selostuksen, kirjan verran asiaa. Eikä totuutta senkään jälkeen olisi kuin vähän raotettu. Se olisi edelleen subjektiivinen. No antaa olla.

Pidän seuraavista asioista
Voisin sanoa myös: arvostan seuraavia asioita ja pidän niitä rakentavina tai hyödyllisinä.

Inhoan seuraavia asioita
Inho on voimakas ilmaisu. Vastenmielisyys on mitä subjektiivisin kokemus. Yhtä hyvin voisi puhua myös miinusmerkkisistä asioista. Aivan miten kuten. Jos joku on eri mieltä, terveiset voi pistää vieraskirjaan.

Kiintopisteitä
Ilman hahmotusta ajan virta olisi kaaos. Siksi täytyy olla paalutusta, asioita, jotka pysyvät varmasti.
 

 

On hyvä "katsoa joskus peiliin". Oheisessa kuvassa olen katsonut  digikameraan, kuvan olen ottanut itse vuonna 2006 kädet suorina eteen kurotettuina. Suoritus on aika hyvä. Ehkäpä olisi helpompi hymyillä kuvassa, jos kuvan ottaisi joku muu. Valitettavasti hymy hyytyy monenkin asian edessä. Näillä sivuilla koetan tuoda hyvää mieltä omalla tuotannollani ( Galleriasivu on aika paljon kesken ). Tiedän: toisen taideluomukset ovat tylsiä. Vasta kun kameran kanssa pääsee tirkistelemään ei sopiviin paikkoihin, ne alkavat kiinnostaa. Pilakuvat ajankohtaista osastossa ovat väljästi aktuelleja. Jos ne herättävät ajatuksia ja pientä hymyä, niin osaston paikka on lunastettu. Olen aina mielelläni piirtänyt karikatyyrejä, mutta en ole niitä tyrkyttänyt toistaiseksi mihinkään. Luulen, että Suomi on pilapiirtäjiä ja sarjakuvantekijöitä notkollaan, olkoon ne nyt tässä, omilla sivustoillani.

Otan kantaa  ilmiöihin , joita voi vain ihmetellen todeta olemassa aikanamme. Pääasiassa kirjoitan uusia asioita blogiini.

Koulussa

Olin koulussa tavallinen oppilas. Olin myös tunnollinen, mutta viimeisenä vuonna oppikoulussa olin levoton. Kuljeskelin usein yöllä kaduilla ja poltin salaa pikkubostoneita. Sinnikkäällä loppukirillä minusta tuli kuitenkin ylioppilas suoraan, keväällä 1964.

Koulutussuunta

Olin aina ollut kiinnostunut kuvallisesta ilmaisusta ja lukiossa kiinnostuin kuvataiteista, jonka eri suuntiin tutustuin lainaamalla taidekirjoja. Olin erikoisen innoissani modernista taiteesta. Ehkä juuri tästä syystä pääsin Taideteolliseen oppilaitokseen .

Useilla suuren ikäluokan edustajalla on kokemusta monista pyrkimisistä opinahjoihin. "Tunkua" oli joka paikkaan ja numerus clausukset olivat mitä tiukimmin voimassa. Ja jos ei ensimmäisenä vuonna päässyt, pisteet vähenivät ainakin silloisiin korkeakouluihin pyrkiessä. Ja ne yritykset olivat turhauttavia, jos ei tullut hyväksytyksi( ovat tietenkin edelleen nykyisten pyrkijöiden kohdalla, korkeakouluopintoihoin ei  liene vieläkään helppo päästä.). Silloin oli välivuosiin vähemmän varaa kuin nykyisin ja omalla kohdallani oli suorastaan ajolähtö kotoa, kun pääsin yhteen opiskelupaikkaan. Äitini kuoli ja kodin pasmat olivat vähän sekaisin.
Kun nyt on peruskoulusivistys on kaikille avoin, niin ennen piti erikseen pyrkiä - silloiseen peruskouluun eli oppikouluunkin. Loput ulosjääneet menivät ammattikouluun. Koulutuspolitiikka oli sellainen, että ammattikoulua pidettiin kakkosluokan vaihtoehtona. Taitaa tänä päivänä olla jossain määrin saman suuntainen ilmiö, mielestäni aivan turhaan. Moni voisi tulla onnelliseksi käden työllä, elleivät  kyvyttömät esimiehet pilaa heidän työniloaan. Eikä sekään liene kovin harvinaista tänä päivänä.  Kun aloitin oppikoulun koulurakennus ( ja varmaan kaikkialla) oli tupaten täynnä, jopa ruokasali otettiin käyttöön koululuokkana ja mikäs oli ottaessa, kun kouluruokailua ei ollut järjestetty mitenkään.